Läsnäolon vaikeus

Nyt kun mainostin päässeeni eräänlaiseen zen-tilaan itseni ja ympäristöni kanssa olen kuluttanut hieman aikaa lukemalla meditaatiosta. Itse asiassa pääsin niin pitkälle, että aloin tarkoituksella meditoimaan joka ilta. Monet self-help-kirjat ja hyvinvointiblogithan keskittyvät mainostamaan meditaation hyviä puolia. Juuri viime viikolla muun muassa Hesari uutisoi, että uusimmat tutkimuksen mukaan multitasking on niin 2015 ja jokaisen menestyvän yritysjohtajan pitäisi panostaanläsnäoloon, hetkeen tarttumiseen ja tietoiseen mietiskelyyn. 

Sinällään järkeenkäyvää ja varmasti totta joka sana. Valitettavasti empiirinen kokeeni kuitenkin osoitti, että rehellinen ja puhdas meditaatio ei anna itselleni oikeastaan yhtään mitään. Useiden hiljaisten ja paikallaan istuttujen hetkien jälkeen lopputulokseni oli lähinnä turhautuminen ja ahdistus. Meni monta viikkoa ja mietin asiaa useasti, takaraivossa jylläsi ajatus siitä, että kaikki vie aikaa ja kukaan ei väittänytkään sen olevan helppoa. Kunnes eräänä aamuna kun pyöräilin töihin ja olin unohtanut kuullokkeet kotiin enkä näin ollen voinut kuunnella Bassoradiota, kuten kaikkina muina aamuina, havahduin. Olin polkenut 40 minuuttia oikeastaan miettimättä juuri mitään ja tiedostamatta ympäristöäni (sinällään tietty huono, että olin varmasti suuri uhka muulle liikenteelle). Mutta siis halleuja ja bingo! Oivalsin jotain mitä olen miettinyt jo monta kuukautta: ei pysähtymisen ja läsnäoloharjoituksen tarvitse olla paikallaan istumista ja ajatusten pakonomaista kätkemistä. Minä olen hyvin fyysinen ihminen, haluan liikkua ja tehdä asioita. Paikallaanpysyminen on itselleni lähinnä pelkkää helvettiä. Olin niin vapautunut kun sain synninpäästön ja tajusin, että voin harjoitella läsnäoloa ja rauhoittumista omalla tavallani.

Ja koska tuskin olen yksin, tässä kolme parasta mediataatiokeinoa kaltaisilleni etsijöille:

1. Musiikinkuuntelu lattialla (mieluiten pimeässä). Musiikki auttaa ainakin itseäni hiljentämään sen ikuisen ajatusten tulvan joka jyllää päässäni. Pimeys ja matolla makaaminen tehostavat irrallisuutta todellisuudesta.

2. Silitä! Tämän keinon opin ystävältäni Annikalta. Mikään ei ole yhtä meditatiivista kuin vaatteiden silitys (varsinkin tyynyliinojen ja keittiöpyyhkeiden). 

3. Pyöräile tai kävele paikkoihin ilman musiikkia. Mieluiten reittiä jonka osaat.

Toista vähintään kerran päivässä.

ps. Ensi kerralla lupaan miettiä jotain muuta kuin tätä itseni etsimistä :)

- kristiinas

Onnellisuudesta

En ole viime aikoina juurikaan kirjoittanut tekstejä. Tai oikestaan yhtään mitään jos työjuttuja ei lasketa. En osaa laulaa enkä ole välttämättä paras fyysisesti ilmaisemaan tunteitani. Minun juttuni on aina ollut joko puhuminen tai kirjoittaminen. Viime aikoina kuitenkin tuntuu, että en ole tehnyt kumpaakaan oman hyvinvointini kannalta riittävästi. Kyse ei niinkään ole halusta eikä inspiraatiosta vaan lähinnä ajasta. Tuntuu, että en enää löydä elämästäni aikaa oikeasti tärkeille asioille. Tai itse asiassa en edes tiedä mitkä ovat niitä tärkeitä asioita.

Olen aina ollut jonkin sortin suorittaja. Oli kyse sitten koulusta, työstä, urheilusta tai velvollisuuksista. Tämä yhdistettynä hätäiseen luonteeseeni on johtanut siihen, että elämäni tätä nykyä on yhtä suurta suoritusta. Havahduin tässä yhtenä syksyisenä aamuna, kun vihdoin tuntui vähän viileämmältä, että nythän todellakin on syksy. Vanhemmiten syksystä on tullut lempivuodenaikani ja tänä vuonna se vyöryi päälle ihan äkkiarvaamatta. Viimeiset kuukaudet ja (luultavasti myös vuodet) olen kuluttanut juoksemalla paikasta toiseen. Päiviini on mahtunut jos jonkinmoista periaatetta, velvollisuutta ja to-do-listaa. Täytän pääni ja päivänä kiireillä ja hukuttaudun ajatukseen siitä, että olen aikaanasaava ja tehokas. Illalla nukkumaan mennessä voin taputtaa itseäni olkapäälle ja sanoa, well done, Kristiina. Asiat, joista nautin, haaveeni, jäävät kiireen alle. Ei mukamas ole aikaa tai energiaa panetua niihin.

Juuri niinä hetkinä kun pysähdyn ja sanon stop oivallan usein jotain. Onnellisuus on loppuviimeksi aika pienistä asioista kiinni. Tavallaan kadehdin usein vanhempieni sukupolvea. Useimmat heistä vaikuttavat tyyväisiltä ja onnellisilta siitä mitä heillä on. Heille elämä ei ole kilpajuoksua uusien paikkojen, töiden tai harrastusten perässä vaan elämä koostuu yksinkertaisista asioita ja hetkistä. Tämä tekee heidät onnellisiksi. Oman kuplani sisällä tuttavani ovat lähes kategorisesti tyytymättömiä elämiinsä ja uuden tavoittelu on ennemmin normi kuin poikkeus. Kaikki puhuvat onnellisuudesta ja tasapainosta mutta harva zen-tilaan pääsee.

Omalla kohdallani tärkein yksittäinen asia tasapainossa ja onnellisuudessa on pysähtyminen. Pysähdyn, keskityn ja vedän henkeä syvään. Energiaa voi kanavoida monella tavalla ja itse otan ensimmäisiä askeleita sitä kohti, että kulutan omia voimavarojani juuri minulle merkityksellisiin asioihin. En nyt (ja ehkä en koskaan) osaa määritellä loppuelämäni absoluuttisesti tärkeimpiä asoita. Juju saattaakin piileä siinä, että tehdään niitä juttuja, jotka juuri nyt lisäävät onnellisuuttani. Koska nyt on nyt ja huominen on huomenna.

Tuona samaisena syysaamuna tajusin myös yhden toisen tärkeän asian: syksy on lempivuodenaikani koska silloin ei periaatteessa tarvitse tehdä mitään. Sade, tuuli ja pimeys antavat luvan sanoa piutpaut velvollisuuksille ja sosiaalisuudelle. Sade on saanut kadut tyhjäksi ja on ihan ok olla vain kotona. Tämä puolipakotettu olotila on ihaninta mitä tiedän. Tällaisina hetkinä tunnen, että ajatukset virtaavat kepeämmän, näen selvemmin ja pysähdyn oikeasti miettimään mitä minä haluan. Juuri nyt. Ehkä syksy voisikin jatkua elämässäni hieman pidempään.

Elämä ei tosiaankaan tarvitse olla pelkkää kilpajuoksua.

Valoa ja rentouttaa viikonloppuunne <3

- kristiinas