Surkeuden kierre

Kulunut viikko on ollut kaiken kaikkiaan raskas. En edes muista koska viimeksi olisi tuntunut yhtä surkealta, koska olisin itkenyt yhtä paljon tai ollut näin negatiivinen. Ja parasta (tai pahinta) tässä on se, että ei mulla nyt varsinaisesti ole edes mitään syytä ottaa elämää niin raskaasti. Kukaan ei ole kuollut tai sairastunut. Mulla on paras työ, ihana Atte ja ystävät. Mutta tiedätte varmaan sen tunteen kun joku asia droppaa ja yhtäkkiä kaikki vaan luisuu alaspäin. Olen muutenkin sellainen nollasta-sataan sekunnissa. Ikävä kyllä se toimii toisinkin päin ja nyt ollaankin sitten menty sadasta nollaan yhtä nopeasti.

Tällä viikolla olen kohdannut uskomattoman epäkohteliaita ihmisiä. Olen säätänyt tulevia (kivoja) asioita niin paljon edestakaisin, että olen jo ennen h-hetkeä aivan kyllästynyt koko touhuun. Olispa sekin kaikki vaan jo ohi. Olen myöhästynyt aamujunasta matkalla Turkuun ja tehnyt tarjottavaksi juurespiirakkaa, johon viskoin palsternakan sijasta 150 g piparjuurta. Syömäkelvotontahan siitä sitten tuli. Meni myös ruokahalu enkä sitten suutuspäissäni syönyt sinä iltana mitään. Olen tiuskinut Atelle, ollut töissä saamaton ja tehnyt arkisia juttuja, niitä mistä yleensä tykkään, suorittavasti ja väkisin. Onnistuin myös sössimään Berliinin lentoni ja jouduin ostamaan uudet lennot. Eli nyt mulla onkin sitten ensi viikolle kolmet lennot. Ja jos joku haluaa lentää Helsingistä Berliiniin 1.5 aamulla, multa saa lipun.

Sain viikon aikana ihmisiltä ympärilläni olotilaani kaikenmaailman diagnooseja. Yhden mielestä mulla on kevätmasennus. Toinen syytti lomaltapaluustressiä, kolmas vitamiineja ja neljäs kaikkia niitä hankalia tyyppejä mun ympärillä. En ehkä itse usko yhteenkään noista teorioista varsinaisesti vaan kyllä syy taitaa olla se kierre, johon olen joutunut. Uskon, että negatiivisuus, ja toisaalta myös positiivisuus, ruokkivat itse itseään. Kun olet huipulla on helppo olla menestyjä. Toisaalta jos ryvet pohjamudissa, on sieltä vaikea ponnistaa koska paskaa sataa niskaan joka tapauksessa. Itselleni tämä on ehkä myös pienoinen opetus. Tiedän, että monella menee tuhat kertaa huonommin ja jos se, että itken parista ilkeästä sanasta tai epäonnistuneen piirakan vuoksi, on mun mielestä pohjalla olemista, olen etuoikeutettu.

Mutta tässä on vähän sama kuin niissä Afrikan nälkäänäkevissä lapsissa. Kuuluuko sen takia väkisin syödä kaikkea koska jossain on joku jolla ei ole mitään syötävää. Ei se oma syyllisyys tuo niille lapsille yhtään enempää ruokaa lautaselle (vaikka toki voin muuten auttaa). Ehkä olen tottunut siihen positiiviseen flowhun ja siihen tunteeseen kun hommat sujuu. Olen lukemassa Maaret Kallion Lujasti Lempeä-kirjaa ja aloin miettimään, että kyllä se osittain on niin, että paljon on itsestä kiinni. Se mitä itse päätän, vaikuttaa siihen millainen lopputulema on. Niin kauan kuin kieriskelin siinä negatiivisuudessa, on varmaa, että en sieltä ainakaan nouse. Attekin kysyi tänään aamulla koska ajattelin olla paremmalla päällä. Ensin suutuin. Koska jos ärsyttää niin sitten ärsyttää ja vaikea sitä on muuksi muuttaa. Mutta sitten tajusin. Eihän se, että päätän olla positiivinen tarkoita, että kieltäisin pahan olon. Päätös koskee vain sitä, että yritän ajatella asioista niitä parempia kulmia. Yritän ajatella, että huomaamattomat ihmiset ovat ehkä itse epävarmoja ja purkavat sitä muhun. Tai, että syömäkelvoton piirakka olisikin ollut mahdollisuus tilata Woltista jotain hyvää.

Päätös ei ole tae mutta ainakin yritän tänään olla iloinen. Ja katsoa alkaako uusi parempi kierre.

Positiivista lauantaita, tyypit!

(kuvituksena viikon luontoilmiöt)

-kristiinas