Tämä kokemus sai miettimään, miten eri tavalla eri henkilöt käsittelevät tunteita. Atte kysyi minulta miltä surun oikein pitäisi tuntua ja onko ok olla tuntematta oikeastaan yhtään mitään.
Suru, kuten myös ilo tai pelko ovat tunnetiloina niin hallitsevia, että uskon ihmisten olevan niiden edessä aika alastomia. Pelon, surun ja ilonkin voi toki varmasti kätkeä mutta tilanteessa, jossa tunne iskee päälle nurkan takaa täysin yllättäen ilman ennakkovaroitusta, on vaikea peittää sitä miltä oikeasti tuntuu.
En kuvailisi itseäni kovin tunteelliseksi ihmiseksi. Tai ehkä paremmin sanottuna kovin tunteita muille näyttäväksi ihmiseksi. Iloisuus ja vahvuus ovat varmasti adjektiiveja, jotka monet ympärilläni yhdistävät minuun. Tänään aamulla kun olin kaikkea muuta kuin iloinen ja vahva, mietin, että alkaakohan ihminen pikkuhiljaa käyttäytyä niiden odotusten ja käsitteiden mukaisesti, jotka ympäristö meille antaa? Aggressiiviseksi mielletystä tulee entistä aggressiivisempi ja humoristisesta entistä hauskempi. Pelkäämmekö, että tuotamme itsellemme ja muilla pettymyksen jos olemmekin mutta kuin miksi meitä luullaan? Voiko olla, että tunnolliset ja kunnolliset ovat tunnollisia ja kunnollisia koska heidät on ikäänkuin lokeroitu siihen lokeroon. Jos minun kuvitellaan olevan aina iloinen ja vahva, mitä tapahtuu jos itken suruuni ja käperryn pelkooni? Kaiken tämän on pakko olla ajan tuotoksia. Perhe, kasvatus, ystävät, yhteiskunta ympärillämme muokkaa meistä sitä mitä olemme ja pikkuhiljaa alamme itsekin toimia kuten meidän odotetaan toimivan. Herkän liikkisen odotetaan käytännössä olevan lohdun tarpeessa alati kun taas vahva itsenäinen on ennemmin lohduttaja kuin lohdutettava. Luin aiheesta hiljattain myös tosi ärsyttävän artikkelin, jossa kaikki yllämainittu nivottiin kätevästi vielä sukupuolirooleihin - maskuliinisiin ja feminiinisiin luonteisiin. Koska en usko tippakaan ihmisten jaottelua vahvoihin, koviin miehiin ja herkkiin, tunteellisiin naisiin, en jaksa edes jatkaa aiheesta sen enempää. Totean vain, että odotukset ohjaavat meitä enemmän kuin itse ehkä aina edes uskommekaan.
Aiheesta vähän eksyneenä, takaisin siihen suruun. Kuten Atelle vastasin, suru on henkilökohtaista ja täysin sitä mitä se juuri sinulle sillä hetkellä on. Ei ole olemassa "oikeaa" surua tai " väärää" surua, vaan vain se hetki. Yksille suru on tyhjyys, toisille itku, toivottomuus tai pysähtyminen. Yksi voi ilmentää surua jähmettymällä kivipatsaaksi siinä missä toinen peittää surun ikuisen iloisuuden taakse. Se ei tee surusta yhtään sen aidompaa.
Tunteiden ja pohdiskeluiden päivän opetuksia on oikeastaan aika monta, toinen toistaan tärkeämpiä. Ensinnäkin, rakastakaa, muistakaa ja välittäkää toisistanne. Viettäkää aikaa niiden kanssa, jotka ovat teille tärkeitä. Mikään työ, opiskelu, harrastus tai velvoite ei ole niin tärkeää kuin se aika, jonka annamme muille. Ihmiset, jotka luotamme poistuvat jäävät elämään muistoissamme (kliseistä tai ei), ja jos ei ole yhteisiä hetkiä, ei ole muistoja eikä näin ollen juuri muisteltavaa. Toinen, tekstiinikin liittyvä ajatus, oli tänään muistutus siitä, että iloiset, vahvat, introvertit, humoristit ja kaikki muutkin ihmiset ympärillämme tuntevat surua, pelkoa ja iloa. Kukin tavallaan. Muistetaan siis välillä kysyä miten menee ja annetaan tilaa näyttää ihan mitä tahansa tunteita. Odotuksista huolimatta.
Surullisesta päivästä huolimatta sunnuntaihin on myös mahtunut myös iloa, monta läheistä, aurinkoa. Ja pullaa. Rakkautta alkavaan viikkoon, kaverit!
-kristiinas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti