Viime aikoina

Viime aikoina oon pohtinut paljon elämää. Valintoja ja unelmia. Mitä sitä haluaisi tehdä ja mitä ei. Oon herännyt aikaisin ja mennyt nukkumaan aikaisin. Aamut on parhaita ja oon taas alkanut aamulenkkeillä. 

Oon hengaillut paljon mun siskon kanssa ja tehnyt liikaa töitä. Oon uinut aamuisin Stadikalla ja syönyt Yosa päärynää. Pyöräillyt joka paikkaan ja kuunnellut musaa. Roikkunut liikaa somessa ja jutellut liian vähän tärkeiden tyyppien kanssa. Oon lopettanut ruuanlaiton ja odottanut, että joku muu kokkaa mulle. To-do lista on venynyt mutta sitten taas energiapuuskassa tyhjentynyt. Netti on ollut liian hidas.

Oon säntäillyt sinne tänne mutta sitten taas välillä tylsistynyt yksin kotona osaamatta päättää mitä olisin tehnyt. Olen suunnitellut kaikkea mutta sitten taas kyllästynyt omiin suunnitelmiini. Olen ollut ärtynyt ja sitten taas iloinen. Keksinyt liikaa meriselityksiä mutta toisaalta taas ollut myös paljon merellä. 

Pitkästä aikaa oon tarkkaillut mun menoja ja tajunnut, että en tarvitse mitään. En ole selaillut nettikauppoja enkä ollut kapessa. Käyttänyt rahojani lähinnä lentojen varailuun ja indeksirahastoinin.

Eli elämä on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Nollasta sataan ja sadasta nollaan. Sekavaa ja kaoottista. En ole ihan varma sopiiko se kaltaiselleni suunnittelijalle. No, ainakin vaihtelu virkistää.

-kristiinas

Olispa tylsää!

Ne jotka mut tuntee, tietää, että en oikein osaa olla yksin. Olen seuraihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni, joskus jopa liiaksi asti. Tai luultavasti en edes kaipaa vaan ihan tavan vuoksi järjestän itseni sellasiin tilanteisiin, että sitä yksinoloaikaa ei vaan jää. Nyt on kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että oon kyllästynyt täyteen ahdettuihin päiviini. Pienen itsetutkiskelun jälkeen päädyin siihen, että mulle tärkeää arjessa ja elämässä on vapaus, spontaanius ja hetkessä eläminen. No, selvää on, että täpötäydet päivät eivät nyt oikein mahdollista tollasta elämää. Ongelmahan tässä ei siis oo se, että tekisin jotain pakosta tai haluamattani vaan nimenomaan se, että kaikki jutut vaan kiinnostaa. Se, että en vaan osaa sanoa ei, priorisoida asioita tai peruja menoja jos siltä tuntuu, on se haaste.

On päiviä kun ajattelen, että en tee mitään. Sitten menee tunti ja löydän itseni tilanteesta, että olen lupautunut vaikka ja minne tekemään kaikkia kivoja juttuja. Jos vuorokaudessa olisi puolet enemmän tunteja, ei varmaan olisi mitään ongelmaa. Viime aikoina oon kuitenkin huomannut sen, että jatkuva tekeminen laskee luovuutta ja tekee musta huonomman minän. Vierivä kivi ei ehkä sammaloidu mutta samalle se tyhmistyy. Parhaat ajatukset, ideat ja unelmat syntyy silloin kun on vähän tylsää. Näin ollen olenkin nyt vakaasti päättänyt oppia mitääntekemättömyyden, tylsyyden ja yksinolon taidon.

Tiedän, että tämä tulee olemaan vaikeaa ja jos kuvittelen tulevani paremmaksi versioksi itsestäni, tarvitsen konkreettisia apuvälineitä.

Ensimmäinen ja tärkein kohta on se, että opin sanomaan ei. Yhteen päivään ja iltaan ei mahdu kovin montaa juttua ja päätän, että priorisoin sillä hetkellä tärkeitä asioita.

Toiseksi suljen puhelimen iltaisin ja jätän sen välillä vaikka ihan kotiin jos menen lenkille, syömään tai tekemään jotain muuta. Erityisesti Whatsapp stressaa tosi paljon. Huolestuttaakin aika paljon miten alisteinen musta on viestiäänelle tullut. Tulee pakottava tarve tarkistaa mitä se viesti koski ja täähän jos mikä on ihan hullua! En todellakaan halua olla riippuvainen yhtään mistään.

Kolmas tärkeä juttu on kirjoittaminen ja lukeminen. Tuntuu, että silloin kun luen tai kirjoitan yksin näen kaiken kirkkaammin ja pysähdyn siihen hetkeen. Ja mitä enemmän pysähdyn, sen paremmin voin. Eli tätä ehdottomasti lisää!

Tällä viikolla Atte on työmatkalla San Franciscossa, joka siis tarkoittaa, että olen ypöyksin. Mahdollisuus siis heti toteuttaa yksinoloa ja tylsistymistä. Tähän mennessä ei kyllä ole mennyt kovin vahvasti kun käytännössä olen ollut ehkä tunnin kotona mutta lupaan petrata loppuviikkoa kohden. Ja mulle pienikin edistys on edistys. Jostainhan sitä on pakko aloittaa.

-kristiinas

Onko tässä odotustilassa kahviautomaattia?

Eilen vietettiin Annikan 30-vuotisjuhlia. Tänä vuonna lähipiirissä on jo ehditty viettää seitsemät kolmekymppiset enkä edes tiedä kuinka monet vielä on edessä. Sinänsä juhliminenhan on pelkästään kivaa ja oon ehdottomasti sitä mieltä, että jos on vähääkään syytä juhlaan, sitten juhlitaan.

Poden tällä hetkellä kuitenkin pientä eksistentiaalista kriisiä. Tätä kriisitilaa ei luonnollisesti ole aiheuttanut juhlat eikä edes se fakta, että tässä oikeasti ollaan jo kolmekymppisiä (vaikka mähän en siis edes ole vasta kun 29 - toivoa on) vaan lähinnä se kaikki mitä tässä elämänvaiheessa ympärillä tapahtuu. Joo, sinänsä hullua, että oon kohta 30. On myös hullua, että ylioppilaskirjoituksista on 10 vuotta, ensimmäisestä valmistumisesta kuusi ja toisesta viisi. Ja silti tuntuu, että mikään ei ole muuttunut. Sisäisesti mä oon just se sama tyyppi kun silloin kymmenen vuotta sitten, joka sai valkolakin. Mutta se on ihan ok. En jaksa stressata iästä tai voivotella sitä miten aika menee nopeesti koska niinhän se aina menee.

Se mikä kuitenkin aiheuttaa sekavuustilaa tällä hetkellä on ajoittainen ajelehtiminen ja suunnitelmien puuttumattomuus. Ennen oli ihan ok, että päätökset oli sitä luokkaa, että mietittiin mitä seuraavana viikonloppuna tapahtuu. Kukaan ei miettinyt seuraavaa kuuta saati sitten jotain viiden vuoden päästä tapahtuvia juttuja. Nyt jotenkin tuntuu, että suurin osa tyypeistä ympärilläni tekee jotain elämää mullistava päätöksiä ja pelisiirtoja. Osa muuttaa, hankkii lapsia, uusi ammatteja, menee naimisiin ja ostaa vähintäänkin sen koiran. Ihmisillä on oikeasti viisivuotis-suunnitelmia kun musta taas lähinnä tuntuu siltä, että istun jossain odotustilassa juomassa teetä ja kattelemassa suljettuja ovia. Odottelen, että joku tulisi huutamaan mut sisään jostain ovesta tai, että itse vaan keräisin sen rohkeuden ja astuisin sisään yhdestä. Silti pelottaa, että jos astun sisään, pääsenkö enää ulos? Tai mitä jos se oikealla oleva ovi olisi sittenkin ollut parempi? Tän vuoksi tuntuu vaan helpommalta istua siinä aulassa ja tuijotella seiniä.

Yritän selitellä itselleni, että on ihan ok vaan mennä sinne minne elämä vie. Toisaalta totuus on myös osittain, että jos jotain ei itse tee, sitä ei myöskään saa. Mitä jos kukaan ei koskaa huuda mua sisään yhdestäkään ovesta? Istunko mä vielä 80-vuotiaana siellä aulassa ja litkin sitä Liptonia? Tämä jos mikä on dilemma! Antautuko elämän vietäväksi vai ottaako ohjat omiin käsiin? Ja onhan sekin tietoinen päätös olla tekemättä yhtään mitään. Ymmärrette varmaan ongelman laajuuden.

Jos ei tiedä mitä haluaa, ehkä pitää yrittää ottaa siitä selvää. Malttamattomana haluaisin tietyy löytää ne (oikeat) ratkaisut mieluiten tänään sunnuntai-iltana mutta koska a) Atte on poissa maasta b) en osaa päättää mitään yksin ja c) en edes vielä hamota mitä tässä pitäisi päättää, jätän ovien availun toistaiseksi sikseen ja tyydyn nukahtamaan tähän odotusaulan sohvalle. Se on itse asiassa aika mukava paikka!

Tarmoa uutteen viikkoon, muruset!

-kristiinas


(photo credsit Antonialle)