Poden tällä hetkellä kuitenkin pientä eksistentiaalista kriisiä. Tätä kriisitilaa ei luonnollisesti ole aiheuttanut juhlat eikä edes se fakta, että tässä oikeasti ollaan jo kolmekymppisiä (vaikka mähän en siis edes ole vasta kun 29 - toivoa on) vaan lähinnä se kaikki mitä tässä elämänvaiheessa ympärillä tapahtuu. Joo, sinänsä hullua, että oon kohta 30. On myös hullua, että ylioppilaskirjoituksista on 10 vuotta, ensimmäisestä valmistumisesta kuusi ja toisesta viisi. Ja silti tuntuu, että mikään ei ole muuttunut. Sisäisesti mä oon just se sama tyyppi kun silloin kymmenen vuotta sitten, joka sai valkolakin. Mutta se on ihan ok. En jaksa stressata iästä tai voivotella sitä miten aika menee nopeesti koska niinhän se aina menee.
Se mikä kuitenkin aiheuttaa sekavuustilaa tällä hetkellä on ajoittainen ajelehtiminen ja suunnitelmien puuttumattomuus. Ennen oli ihan ok, että päätökset oli sitä luokkaa, että mietittiin mitä seuraavana viikonloppuna tapahtuu. Kukaan ei miettinyt seuraavaa kuuta saati sitten jotain viiden vuoden päästä tapahtuvia juttuja. Nyt jotenkin tuntuu, että suurin osa tyypeistä ympärilläni tekee jotain elämää mullistava päätöksiä ja pelisiirtoja. Osa muuttaa, hankkii lapsia, uusi ammatteja, menee naimisiin ja ostaa vähintäänkin sen koiran. Ihmisillä on oikeasti viisivuotis-suunnitelmia kun musta taas lähinnä tuntuu siltä, että istun jossain odotustilassa juomassa teetä ja kattelemassa suljettuja ovia. Odottelen, että joku tulisi huutamaan mut sisään jostain ovesta tai, että itse vaan keräisin sen rohkeuden ja astuisin sisään yhdestä. Silti pelottaa, että jos astun sisään, pääsenkö enää ulos? Tai mitä jos se oikealla oleva ovi olisi sittenkin ollut parempi? Tän vuoksi tuntuu vaan helpommalta istua siinä aulassa ja tuijotella seiniä.
Yritän selitellä itselleni, että on ihan ok vaan mennä sinne minne elämä vie. Toisaalta totuus on myös osittain, että jos jotain ei itse tee, sitä ei myöskään saa. Mitä jos kukaan ei koskaa huuda mua sisään yhdestäkään ovesta? Istunko mä vielä 80-vuotiaana siellä aulassa ja litkin sitä Liptonia? Tämä jos mikä on dilemma! Antautuko elämän vietäväksi vai ottaako ohjat omiin käsiin? Ja onhan sekin tietoinen päätös olla tekemättä yhtään mitään. Ymmärrette varmaan ongelman laajuuden.
Jos ei tiedä mitä haluaa, ehkä pitää yrittää ottaa siitä selvää. Malttamattomana haluaisin tietyy löytää ne (oikeat) ratkaisut mieluiten tänään sunnuntai-iltana mutta koska a) Atte on poissa maasta b) en osaa päättää mitään yksin ja c) en edes vielä hamota mitä tässä pitäisi päättää, jätän ovien availun toistaiseksi sikseen ja tyydyn nukahtamaan tähän odotusaulan sohvalle. Se on itse asiassa aika mukava paikka!
Tarmoa uutteen viikkoon, muruset!
-kristiinas
(photo credsit Antonialle)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti