Istun koneessa matkalla Zurichiin ja vaikka on perjantai ja kiva viikonloppu edessä, mietin täällä yläilmoissa henkeviä.
Viime aikoina on tapahtunut kaikkea suurta (siis muille kun kuin mulle). Ihmisiä on kuollut, syntynyt, eronnut ja rakastunut. Suuret muutokset ja tunteilu ovat saaneet mut miettimään asioita elämästä. Mitä sitä haluaa tai ei halua tehdä. Tai mitä jos haluaa mutta ei voi?
Mä ja Kaspe saatiin mammalta joululahjaksi dinner in the dark-lahjakortit ja illallisella oli yli-sympaattinen herra opaskoiransa kanssa kertomassa millaista on sokeutua aikuisena. Jo parin tunnin pakotettu sokeus alkoi ahdistamaan mua ja illan jälkeen oon useaan kertaan miettinyt miten kokisin sen jos nyt sokeutuisin. Tai tulisin kuuroksi. Olisinko yhtä reipas ja optimistinen kuin herra illallisella? Miltä tuntuisi jos ei koskaan enää näkisi muita tai itseään peilistä? Tai tietäisi miltä uudet paikat tai ihmiset näyttävät? Mitä pidemmälle tätä mietin, sitä enemmän ahdistun.
Mulla ei varsinaisesti oo koskaan ollut mitään pelkotiloja tai fobioita. Jostain syystä oon kuitenkin nyt viime kuukausina ajatellut tosi paljon kuolemaa ja suuria elämänmuutoksia. Mikä muuttuisi ja millainen musta tulisi (tai ei tulisi). En oikein tiedä onko se hälyttävää vai ihan normaalia käytöstä. Oon lentänyt aika paljon tänä keväänä ja vaikka en pelkää lentämistä, on viime aikaiset terrori-iskut saaneet kuitenkin miettimään, että mitä vaan voi tapahtua koska tahansa. Mitä jos Atte ei tule kotiin Brysselistä tai mitä jos jotain muuta sattuu?
Tämä kaikki johtaa taas siihen, että sitä alkaa pakostikin miettimään niitä juttuja, jotka mulle on tärkeitä elämässä. Niitä tyyppejä joiden kanssa haluan olla tai paikkoja, joissa haluan käydä. Jos elämä loppuisi (tai radikaalisti muuttuisi nyt), olisinko mä käyttänyt tähänastisen elämäni hyvin? Tehnyt just oikeita juttuja? Mutta mistä sitä sit tietää mikä on oikeaa ja mikä ei? Mä haluan kaiken mutta toisaalta yritän priorisoin koska kaikkea tunnetusti ei voi saada. Mietin mitä kadun kun kuolen ja toivon etten ainakaan mitään kovin suurta.
Se kuitenkin on varmaa, että en halua mun elämän lipuvan ohi niin, että selaan Instagramia ja katson telkkarista roskaa. Tai sitäkin voin tehdä mutta mielummin sitten niiden lempparityyppien kanssa.
Kliseisitä tartu-hetkeen/elä kuin viimeistä päivää-heitoista huolimatta on elämästä nauttimisessa jokin perä. Ei kaikki voi 24/7 olla hauskaa unelman elämistä mutta aika paljon voi itse vaikuttaa siitä mitä ajallaan tekee, kenen kanssa sitä hengailee ja miten asioihin suhtautuu.
Pahoittelut rönsyilevän sekavasti tekstistä. Alhaalla näkyy Sveitsi ja turvavyön merkkivalo palaa niin tämä saa nyt jäädä tähän. Seuraavaksi menen etsimään Karon ja toivon, että tää viikonloppu on just niitä parhaita juttuja elämässä.
Carpe diem kamut!
-kristiinas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti