Elokuun toinen päivä. Olen tasan kuukauden ollut äiti. Niin hullua, että tossa vieressä on joku pieni tyyppi, josta olen vastuussa. Toisaalta se on myös maailman luonnollisin asia, ihan kuin A olisi aina ollut täällä. Kaiken kaikkiaan hän on täydellinen ja epäilemättä mun jälkikasvu. Kärsivällisyys on täysin nolla (varsinkin mitä tulee ruokaan) ja tyyppi tekee juuri niin kuin haluaa. Toisaalta hän on on aika chilli ja nukkuu toistaiseksi tosi hyvin. Hän tykkää Bassoradiosta, imuroinnista, autoista, nukkumisesta, ihmisistä ja kaikesta liikkeestä. Vihaa vaatteita, kylmää ja vaippoja. Ei aina tajua mitä tutilla tehdään mutta seuraavassa hetkessä ei halua luopua siitä. Parhaimmillaan aamuisin ja vieraissa paikoissa. Perinyt Aten pitkät leijonanharjahiukset ja Muffen suun.
Nyt ollaan oltu kaksi viikkoa kahdestaan kun Atte meni töihin. Ja mitäs mieltä me siitä ollaan? Vastaus vaihtelee päivästä toiseen. Joskus jos ollaan sovittu kauheasti ohjelmaa, päivät vaan kiitää ohi. Joskus taas on aika hemmetin tylsää. Neiti on ihana ja sillon kun hän on hereillä, meillä on hauskaa. Nauretaan toisiamme, tanssitaan (erityisesti Renaultin Naamat ja Florence + The Machine Hunger- biisi on suosikkeja), joogataan yhdessä ja jumpataan hoitopöydällä. Ja kävellään ja juostaan Lauttasaarta ympäri. Kysy vaan kuinka monta kertaa päivässä voi käydä vaunulenkillä. V
Sitten on niitä päiviä kun olen vahvasti sitä mieltä, että tätäkö tää nyt on? Äiteily. Mietin tekisinkä jotain fiksua - opettelisin jotain uutta, kirjoittaisin jotain merkittävää, tekisin videoita tai podcasteja. Sitten en kuitenkaan saa aikaiseksi mitään ja turhaudun. Yritän opiskella mutta sekin on räpiköimistä. Sitten ajattelen, että fuck it. Nyt olen hetken elämässäni vaan äiti. Kunnes alkaa taas ahdistaa ja mietin miten tämän kaiken ajan oikein pitäisi käyttää. Ehkä elämäni oudointa aikaa (kaikin puolin) - toisaalta aikaa vaikka mihin mutta sitten ei kuitenkaan. Kieltäydyn ottamassa stressiä siitä, että en olisi tarpeeksi "äiti"mutta sitten saatan stressata sitä, että en ole tarpeeksi sitä kaikkea muuta. Vaikka mitä se muu on, on epäselvää. Joku varmasti tässä vaiheessa pyörittelisi silmiään ja olisi sitä mieltä, että ihan naurettavaa. Olen ollut kotona kuukauden. Epäilemättä totta.
Pohdin tässä yksi päivä, että ehkä tässä on kyse siitä, että tähän mennessä elämääni on määritellyt sanat tehokkuus, aktiivisuus, tekeminen ja vauhti. Olen tottunut pitämään sataa palloa ilmassa ja nauttinut siitä. Nyt uuden edessä kaikkea tätä pitää tarkastella uudestaan. Mikä on oikeasti tärkeää ja voiko "vain" äitinä olla tehokas? Tai pitääkö edes? Varmasti ei mutta onko minusta siihen? Eli ehkä tässä vain tarkastellaan uusia kulmia tai ollaan hyväksymässä sitä, että tämä on erilainen vaihe elämässä.
Yritän siis tässä opetella viettämään aikaan ajan viettämisen vuoksi. Katsotaan kuinka kauan tämän opettelu vie. Nyt tyhjennän pyykkikoneen.
-kristiinas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti