Tiedättekö sen Elisan Pidetään yhtä- mainoksen, jossa isä yrittää kysellä pojaltaan mitä kuuluu ja lopussa käykin ilmi, että tätä kiusataan? Itken joka kerta kun se tulee telkkarista. Kauheimpia asioita maailmassa on yksinäisyys. Luin, että yli puoli miljoonaa suomalaista kokee yksinäisyyttä. Ihminen on kuintenkin laumaeläin ja on luonnollista, että kaikki kaipaavat ympärilleen välittäviä tyyppejä, turvaa ja seuraa. Erityisesti lasten kokema yksinäisyys ja ulkopuolisuus koskettaa. Jos jotain toivon niin sitä, että A:sta ei tule kiusaajaa tai kiusattua. Näin ollen hienointa pitkään aikaan oli juttu, jonka bongasin Hesarista. 7-vuotias espoolainen poika Yasin kutsuu syntymäpäivilleen alueella asuvia tuntemattomia, yksinäisiä lapsia, jotka ehkä muuten eivät kutsuja saisi. Lapsi voi kokea yksinäisyyttä jo varhain ja pahimmillaan sillä voi olla vaikutuksia pitkälle.
Se miksi asia nyt alkoi mietityttää oli viime viikon olotilani. En millään mittapuulla voi kutsua itseäni yksinäiseksi mutta viime viikolla päivät kotona A:n kanssa alkoivat tuntua pitkiltä. Omat ystäväni ovat töissä päivisin, joten on luonnollista, että aika harva pystyy hengailemaan meidän kanssa joskus tiistai-aamupäivisin. Luulen, että yksi syy näihin tunteisiin on juurikin se, ettei ympärillä ole päivittäin työyhteisiöä, jonka kanssa höpötellä ja jakaa asioita. Kun on yksin kotona, kärsii väkisinkin vähän sosiaalisesta "vajeesta". Ainakin, jos on ekstrovertti ihminen kuten minä. Minulle on tärkeää päästä juttelemaan ja jakamaan asioita muiden kanssa enkä juuri tykkää olla yksin (vaikka olenkin A:n kanssa). Myös ihminen, jolla on paljonkin kavereita ja tuttuja ympärillään, voi ajoittain tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi. Mutta mistä niitä uusia kavereita sitten oikein saa? Olen puhelias ja sosiaalinen ja silti koen vieraiden ihmisten seuraan tuppautumisen vaikeaksi. Mietin monena iltana, että huomenna menen sinne lähileikkipuistoon ja hankin äitikaverin itselleni. Enkä sitten kuitenkaan mennyt.
Aikuisiällä uudet kaverit ovat myös aika tiukassa. Kenestä voisin tykätä oikeasti? Mistä uusien tuttavuuksien kanssa sitten oikein puhutaan? Ensin pitäisi selvittää mitkä asiat itseä kiinnostaa ja sitten löytää joku tyyppi, jota sattuu kiinnostamaan ne samat jutut. Joku joka ymmärtää huumoriani ja on ehkä itsekin joskus hassu. Joku jonka kanssa syntyisi mielenkiintoisia keskusteluja ilman, että koko ajan pitää pinnistellä ja keksiä tikusta asiaa. Vanhojen kaverien kanssa ei ole samaa ongelmaa kun takana on niin pitkä yhteinen historia mistä ponnistaa.
Näin uuden äärellä, uusien ystävien löytäminen tuntuu siis kovin vaikealta. En kuitenkaan halua uskoa, että se olisi mahdotonta. Ajattelen myös, että pitää antaa aikaa. Ei kenestäkään voi tulla ystävää päivässä. Näin ollen taputankin itseäni tänään olalle. Uskaltauduin vihdoin maanantain kunniaksi vauvojen lauluhetkeen ja juttelin parille tyypille. Ja tiedättekö mitä? Se meni itse asiassa ihan kivasta ja yllättäen he olivatkin ihan kivoja. Tunnin tutustumisen perusteella ei tässä vielä voida mistään syvemmästä yhteydestä puhua mutta jos uskaltaudun paikalle ensi viikollakin, tuntuu ehkä jo vähän luontevammalta?
Ja vaikka en siis olekaan aidosti yksinäinen vaan siitä onnellisessa asemassa, että "muussa elämässä" monen ihanan ystävän ympäröimä, voin silti kuvitella miltä tuntuu jos ei esimerkiksi ole yhtään ystävää. Kiinnitetään siis jatkossakin yksinäisyyteen huomiota ja huolehditaan muista (Helena, olet mun idoli tässä).
Kuvat viime viikonlopulta kun vietimme syksyistä viikonloppua Loviisassa ystävieni kanssa.
-kristiinas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti