Lisää aikaa

Tänään koitti taas se aika vuodesta kun joka kanavassa puitiin kesä- ja "normaali"ajan tarpeellisuutta. Aamulla Hesari lukiessa aloin miettimään kuinka hassua on, että lähes kaikki uutiset toistavat vuodesta toiseen toisiaan. Joka syksy meille tavallisille tallaajille kerrotaan mikä taas olikaan se syy miksi kelloja siiretään edestakaisin. Ja miksi se on (tai vastaavasti ei ole) tarpeellista. Luonnollisesti sama toistuu seuraavana keväänä. En tiedä muista mutta en ainakaan itse koe olevani niin paksupäinen, että puolen vuoden välein kaipaisin saman infopläjäyksen.

Menemättä sen enempään oikeisiin syy-ja seuraussuhteisiin onhan tämä kellojen veivaaminen hauskaa (varsinkin syksyllä kun ikään kuin saa yhden lisätunnin). Hommaanhan pätee vähän sama kuin veronmaksuun: tahallaan nostetaan veroprosenttia hieman niin, että joulukuussa voidaan saada ne ylimääräiset pennoset vähän kuin bonuksena takaisin. Ja joka kerta ilahtuu yhtä paljon vaikka omiahan ne rahat joka tapauksessa ovat.

Ja joka vuosi ilahdun yhtä paljon sinä viimeisenä lokakuisena sunnuntaina kun herään aamulla ja tajuan, että kelloja voikin siirtää tunnin taaksepäin. Se ylimääräinen tunti on täyttä kultaa. Tuntuu, että päivässä ehtii vaikka ja mitä. Paha sanoa johtuuko tunne siitä, että tunti nyt oikeasti merkittävästi toisi lisäaikaa vain vaan siitä, että on niin hemmetin tehokas koko päivän koska talviaika. Oli miten oli, tänäänkin on jo ulkoiltu jo ennen kymmentä, siivottu, pesty ja vahattu auto, keitetty riisipuuroa, silitetty, joogattu, leivottu (suolaista ja raakaa) leipää, luettu ja nukuttu. Ja kello on vasta seitsemän.

Aasinsiltana tästä tehokkuudesta päästään hyvin (huonosti) siihen, että olen myös aloittanut uuden harrastuksen: Training for Warriors (TFW) voima- ja kestävyysharjoittelun. Olen käynyt treeneissä nyt kaksi kertaa enkä oikein vielä tiedä mitä mieltä olen. Vanhana crossfittaajana (mikä sana), treeneissä on samoja elementtejä mutta toisinaan homma menee vähän ehkä överiksi? Tai ehkä ei? En tosiaan osaa oikein vielä päättää. Oli miten oli, joka treeni alkaa lyhyellä motivaatiotarinalla. Tarinan tarkoitus on henkisesti tsempata urheilijat päivän parhaaseen suoritukseen. Vaikka tarina välillä onkin vähän turhan jenkki, tällainen mentaalivalmennus oikeasti auttaa. Kuten monessa muussakin asiassa, myöskin urheilussa paljon lähtee korvien välistä. Omaan suoritukseen ja pitää uskoa, jotta se on maksimaalinen. Tämä tfw-juttu tarvitsee kyllä vielä ihan oman analyysinsa, kirjoitan siitä lisää kun pääsen vähän jyvällä asiasta.

Seuraavaksi menen keittämään teetä ja tsemppaamaan itseni mielikuvallisesti jo uuteen ja varmasti upeaan viikkoon.

- kristiinas

Unelma

Jokaisellahan meistä on unelmia, osa fiksuja ja toiset vähän enemmän hupsuja. Mutta koska unelmat ovat oikeastaan aika henkilökohtaisia juttuja ei kukaan voi tulla toisen unelmia arvostelemaan.

Omat unelmani ovat aina olleet realistista laatua. Luonteelleni ominaisesti olen lähestynyt omia unelmia hyvin konkreettisesti: miten saavutan unelmani tai mitä pitäisi tehdä, jotta voisin saavuttaa unelmani. Unelmani myös vaihtelevat aika usein: yhtenä päivänä haluan muuttaa Saksaan, toisena vaihtaa ammattia.

Yksi unelma kuitenkin on jyskyttänyt takaraivossani jo jonkin aikaa. Oikeastaan siitä on tullut lähes pakkomielle siinä määrin, että innostun välillä niin perinpohjaisesti, että tunnen sen koko kehossani.

Tässä unelmassa toistuu seuraavanlainen mielenmaisema: minä istumassa laiturinnokassa katsomassa syysmyrskyä tai polttamassa takkaa kun isojen ikkunoiden takana on sysipimeää. Unelmaa voisi kuvailla myös sanoilla meri, kallio, kasvimaa, rauha. Pakopaikka.

Insinöörin tarkkuudella tämä tarkoittaa toisin sanoen mökkiä. Eikä mitä vaan tönöä metsässä vaan ihan ihka omaa, itse suunniteltua, talviasuttavaa pikku taloa merenrannalla. Voin rehellisesti sanoa, että en varsinaisesti ole mitään erämökki-ihmisiä. Metsän keskellä on liikaa hyttysiä, pimeää ja järvet ovat lähinnä epäilyttäviä. Ulkosaaristossa kasvaneena karut kalliot, tyrskyt ja aava, loputon meri vetoaa. Tuuli puhdistaa ajatukset ja ulappa antaa perspektiiviä. Ja koska oma sen olla pitää, tönö pitää mieluiten suunnitella itse - rakkaudella ja omien mieltymysten mukaisesti. Talviasuttavaksi tottakai.







Unelmallani on tällä hetkellä kaksi suurta estettä: oikeanlaisten tonttien vähyys (omat rajoituksensa asettaa, että pakopaikka pitäisi sijaita lähellä Poria ja vielä tarkemmin juuri Luvialla), sekä raha. Merenrantatontit maksavat aikalailla eikä se rakentaminenkaan ilmaista ole. Mutta säästäminen on aloitettu ja lainaa saa pankista. Oikeanlaisen tontin metsästämiseen on valjastettu tutut ja tuntemattomat aina Porin kaupunginjohtajasta lähtien. Atte on aivopesty mukaan kuplettiin ja arkkitehtikin löytyy omasta takaa. Vielä kun löytyisi se pirun tontti! Itseni ja läheisteni mielenrauhantakaamiseski toivon, että se tapahtuu pian. #obsessed

-kristiinas

Nyhtökaura-gate

Kiitos korkeimmille voimille löysin vihdoin viikon etsinnän jälkeen nyhtökauraa - tuota kaikkien trenditietoisten ja ruokahifistelijöiden kultaa! Kiitos ja kunnia kuuluu tästä yksinomaan Sellon Citymarketin ystävälliselle lihatiskin pojalle, joka ensin kuunteli kärsivällisesti soittojani pitkin viikkoa ja sitten vihdoin perjantai-aamulla laittoi minulle tiskin alle pari rasiaa sivuun (vaikka luonnollisesti niin ei saa tehdä). Kiitos sitä ihana lihapoju (joka epäilemättä luet blogiani :))

Pääsyy nyhtökaurametsästykseeni on visiitti Tukholmaan viikonloppuna. Sain Joonalta pyynnön toimittaa Ruotsin radiolle nyhtökauraa ja mitä sitä ei suomalainen tekisi kotimaaylpeyden nimissä. Eli ruotsinsuomalaiset voivat kiittää minua laatujournalismin mahdollistamisesta.

Ja koska pula-Suomessa on taas elintarvikkeiden annostelu menossa, nyhtistä saa ostaa vain 2 kpl/talous. Toisen paketin ajattelin nauttia tänään punaviinilasin kanssa. Koska nyhtökaura au naturel ei varmasti ole mikään makunystyröitä hivelevä kokemus, luulen, että siitä valmistuu tänään Bibimbapia seuraavalla reseptillä:

Bibimbap

250 g nyhtökauraa

3 dl riisiä

1 valkosipulikynsi

1 rkl öljyä

1 rkl seesaminsiemeniä

suolaa

2 porkkanaa suikaleina

1 pieni kurkku

1 rasia tuoretta pinaattia 

1 rasia sieniä

100g pavun ituja

3 munaa

Soijakastiketta

Chiliä

Keitä riisi. Paista nyhtökauraa, seesaminsiemeniä ja sieniä valkosipulin kera öljyssä muutama minuutti. Mausta suolalla. Pilko porkkana ja kurkku tikuiksi. Asettele riisi kulhon pohjalle ja lado vihannekset + nyhtis päälle. Paista munat + lisää päälle soijaa + chilikastiketta. Nauti!

Parasta viikonloppua! Muistakaa chillata kunnolla.

-kristiinas

Miksi bloggaan?

Se, että kirjoitan julkista blogia hämmästyttää välillä tuttaviani. Useimmat ystävistäni tuskin edes tietävät, että kirjoitan blogia (tai olen kirjoittanut useaa blogia jo aiemmin). Yleensä en pidä kovinkaan suurta meteliä blogistani mikä myöskin välillä kummastuttaa osaa lähipiiriäni. Syitä siihen varmasti on monia mutta tärkein taitaa kuitenkin olla se, että teen tätä vain ja ainostaan itselleni. Olen tainnut aiemmin sanoa, että pidän kirjoittamisesta ja tekstin tuottaminen selkeyttää kummasti ajatuksiani. Tavallaan minusta tuntuu, että blogin ansiosta mieleni toimii kirkkaammin ja ajatus juoksee. Jäsentelemällä ajatuksiani paperilla pääsen ikään kuin lähemmäs "parempaa minää" (tai ainakin rauhallisempaa ja eheämpää versiota itestäni). Monien mielestä blogini on kuin päiväkirja ja sitä se varmasti minulle tavallaan onkin. Periaatteessa voisin yhtä hyvin kirjoittaa pöytälaatikkoon tai vähintääkin pitää blogini yksityisenä. Se, että kaikki on julkista tuo kuitenkin eräänlaisen paineen tehdä strukturoidumpaa sisältöä. Siksi siis näin.

Se, mitä mieltä muut ovat (tai eivät ole) teksteistäni on minulle sinänsä se ja sama. En juuri kirjoita kenellekään vaan käsittelen juuri niitä asioita, jotka juuri sillä hetkellä ovat mielessäni. 

Nykyään maailma on niin täynnä sisältöä, että olisi aika kunnianhimoista tavoitella sellaista sisältöä joka puhuttelisi massoja. Ja rehellisesti sanoen, en edes usko, että jaksaisin kirjoittaa pelkästään muita kiinnostavista aiheista. Jos niin olisi, tämä blogi kuolisi aika pian.

Eli rakas päiväkirjani: olipahan taas päivä! Ystävääni Helenaa lainaten jokaisena päivänä pitää kuitenkin tehdä ainakin yksi kiva juttu. Siksi yritänkin tavallisena keskiviikkona olla iloinen ainakin seuraavista asioista: 

* Liityn Marttoihin! (jep, kuka olisi vuosi sitten uskonut...)

* Löysin aikaa kuunnella uusimman jakson Träningspoddenia

* Kasper Strömmanin Instragram on ehkä parasta mitä olen vähän aikaan löytänyt. Sain taas päivän naurut.

Kuvituksena (koska joku sanoi joskus, että kaikissa aidoissa blogeissa on kuvia) otoksia maailman parhaasta paikasta. Mänskä <3

-kristiinas

Kaik yhes koos

Lähdimme sunnununtaina ystävieni kanssa Tallinnaan. Matkan tarkoituksena oli ainostaan käydä jalkahoidossa ja syödä. Mielestäni onnistuimme aika hyvin koska käytännössä emme ehtineet tehdä muuta (emmekä kyllä itse asiassa tuotakaan ilman paria juoksuaskelta).

Matka tosin meinasi tyssätä heti alkuunsa kun tapani mukaan olin myöhästyä sporasta matkalla Länsisatamaan. En tajua miten voi olla niin vaikeaa ehtiä kulkuvälineisiin. Käytännössä joudun juoksemaan joka kerta kun kyseessä on junaan, bussiin, sporaan tai lennolle ehtiminen. Ja tämä kaikki siis henkilöltä, joka muuten on aina ajoissa joka paikassa.

Joka tapauksessa olimme kaikki onnellisesti oikeassa laivassa kun Eckerö Line nosti ankkurinsa. Tallinna oli Tallinna: ruoka ihanaa, palvelu ystävällistä ja tuliaisviinit yhtä halpoja kuin ennenkin. Olen ensimmäisen kerran käynyt Tallinnassa vuonna 1990 kun Viro vielä oli osa Neuvostoliittoa. Muistan lapsuuteni reissuilta elävästi Mustamäen torin, piraatti CD:t ja Viru-hotellin ennen S-ryhmää ja remonttia. Niistä ajoista paljon on muuttunut. Osa rosoisuudesta on kadonnut ja paikat siistitty. Puolensa kummallakin. Menneitähän on tunnetusti turha haikailla niin tyydyn vain toteamaan, että hyvä näin.

Päivän aikana joku heitti myös ilmoille heiton Talliinaan muutosta. Omalta osaltani joku kuitenkin ajatuksessa tökkii vastaan. Minusta Tallinna on kiva kaupunki ja neuvostoromanttiset kaupunginosat rosoisen kauniita mutta silti. Vika taitaa itse asiassa olla enemmän meissä suomalaisissa kuin Tallinnassa. Tallinna assosioituu mielessäni liian vahvasti örveltäviin suomalaisturisteihin, halpaan viinaan ja sielunsa rahalle ja turismille myyvään kaupunkiin. Tallinna on suomalaisille kuin Sunny Beach Bulgariassa briteille. Ja kuka nyt Sunny Beachille haluaisi muuttaa? Luonnollisesti kyseessä on ainoastaan oma mielipiteeni ja tulkintani. Osa ystävistäni oli valmiita pakkaamaan matkalaukkunsa välittömästi. Ja minä lupasin koska vaan tulla kylään nauttimaan Tallinan parhaista puolista. Muutenhan Viro - ja erityisesti länsirannikko, on vallan ihastuttava.

Päivän parasta antia Kolme Sibulatin huippuhyvän kalakeiton lisäksi oli laatuaika tyttöjeni kanssa. Harvinaista herkkua oli, että meitä pääsi lähtemään matkaan kunnon sakki ja itse asiassa kaikki me Helsingissä asuvat ehdimme mukaan. Tätähän ei tapahdu liian usein. Arki on useimmille meistä niin kiireistä, että pitkille hengailuhetkille on lähes mahdotonta löytää aikaa (välillä Hankenin kolmen tunnin lounaita on aika kova ikävä). Nyt meillä sen sijaan oli 14h pelkkää laatuaikaa. Ja siitähän me otimme kaiken ilon irti. Näin maanantai-iltanai tuntuu, että sain mitättömästä pikkureissusta ihan mielettömästi voimaa arkeeni.

Valoa uuteen viikkoon! Muistakaa, että huomenna on virallinen korvapuustipäivä - juhlapäivistä paras! Leivonta taitaa tänä vuonna itse pääpäivänä jäädä välistä mutta eiköhän jostain yksi kanelbulle huomenna löydy.

-kristiinas